Kun kuolema koskettaa

22 marras 2019

Marraskuu näyttäytyy minulle tänä vuonna irtipäästämisen ja kuoleman merkeissä. Numerologisesti 11 on yksi mestariluvuista joka tuo intuitiivisuutta, sisäistä voimaa ja valaistumista. Nyt on minun aikani sulkea tietynlainen sykli ja päästää suuresta surusta irti.

Kuten tiedät, meillä jokaisella on erityinen lahja nähdä ja kokea näkymätön maailma. Meillä jokaisella on äärettömän rikas sisäinen viisaus, joka vain odottaa ulospääsyään. Näin oli minullakin lapsena, kunnes suljin sen.

Elämällä on hassu tapa järjestää asiat niin, että kykymme avataan uudelleen, halusimme sitä tai emme. Niin kauan kun elämme egomme otteessa, saattaa elämä tuntua siltä, että kaikki ei ole kunnossa. Tarvitsemme egoa ja sillä on lupa olla. Kauneimmillaan ego palvelee sielua. Oma henkinen herääminen avattiin neljän lähiomaisen kuoleman avulla ja samassa sotkussa jouduin lopettamaan koiramme. Irtipäästämistä kerta kaikkiaan. Ja oloa ei helpottanut etukäteistieto heidän poistumisestaan.

Rakas kummitätini ja setäni jotka poistuivat 2009 luotani olivat kuin toiset vanhempani. He ottivat minua mukaan matkoilleen ja maksoivat opintoni. Meillä oli todella läheinen suhde ja välimatkaa fyysisesti vajaa kilometri.

Kun vein kummitätini ensimmäisen kerran lääkäriin, joku sisäinen kuiskaus, joka ei ollut pelko, tiesi kertoa jo minulle miten tässä tulisi käymään. Sen tiesi myös kummitätini. Hän on omalla esimerkillään opettanut minua näkymättömästä maailmasta. Hänkin tiesi asioita. Jo tästä ensimmäisestä hetkestä lääkärissä hän alkoi sisällään valmistautua kuolemaan ja järjestelemään asioita. Hän oli ihana ihminen, joka näki enneunia ja uskoi näkymättömään maailmaan. Muistan kuinka diagnoosin saamisen jälkeen alkoi taistelu syöpää vastaan. Muistan kuinka hoitojen lopetettua jo hänen ollessaan sairaalassa kyyneleet valuivat ja en voinut pidätellä itkua. Kummitätini selkeästi oli jo hyväksynyt oman tilanteensa ja oli valmistautunut omaan kuolemaansa. Itse en osannut siihen valmistautua vaikka hyvin tiesinkin sen tulevan. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä kummitätini viimeisen henkäyksen. Mitä en olisi halunnut nähdä, oli kipu ja kärsimys jota hän joutui kohtaamaan ennen kuolemaansa. Se näky kun uloste tulee suusta ja olet jo kuoleman rajamailla ja silti tunnet kipua. Ja itse katselet tätä näytelmää johon et voi vaikuttaa, kuin rukoilemalla, että toinen pääsisi kärsimyksistään.

Hetkellä jolloin ihminen kuolee, kun henki lähtee kehosta, ainoa jäljelle jäävä asia on ihmisen kuori. Ihmisen ulkonäkö muuttuu hetkessä. Se ei enää ole se sama ihminen jonka tunnemme. Ihmisestä tulee vain varjo entisestään, kuin teatteriasu olisi riisuttu, niin erilainen on kuolleen ihmisen ruumis.
Kummitätini oli sairaana ollessaan jopa hankkinut häälahjan minulle vaikka tiesikin jo lähdöstään. Viisas nainen jota jäin syvästi kaipaaman.

Kului kolme kuukautta ja en ollut läheskään toipunut edellisestä kuoleman kokemuksestani kun kummisetäni kuoli (kummitätini mies). Hänen kuntonsa romahti puolison kuoleman jälkeen dramaattisesti. Hänellä alkoi taistelu syöpää vastaan. Tässä välissä kerkesin mennä itse naimisiin ja häämatkalle. Häämatkan aikana kummisetäni oli joutunut sairaalaan. Tultuani matkalta maanantaina menin katsomaan häntä sairaalaan tiistaina. Hän oli kovissa tuskissa. Kummisetäni tarttui kyynel silmässä käteeni ja kysyi: Milloin pääsen täältä pois, milloin tämä kaikki loppuu? Sain mieleeni sanat, että pian. Kaikki tämä päättyy pian. En kuitenkaan rohjennut tätä hänelle ääneen sanoa. Seuraavana päivänä hän kuoli. Muutaman kuukauden päästä kummisetäni soitti unessani ovikelloa ja hän astui varovasti sisälle. Hän hymyili ja nosti hattuaan. Ymmärsin hänen tuleen vielä tervehtimään minua ja hän tuli pyytämään anteeksi tiettyjä asioita ja kiittämään. Oli ihana tunne herätä siihen kun rakas ihminen tulee vielä tervehtimään ja kiittämään yhteisestä ajasta. Iso kaipuu jäi tätä kultaista sielua kohtaan.

Kesällä 2010 olin mökillä päiväunilla. Päiväunet ovat ihana tapa rentoutu ja ehdottomasti yksi lempijutuistani. Yht’äkkiä heräsin siihen kun kuulin sielun huutavan. Ihan kuin sielu olisi revitty kehosta väkisin pois. Pelästyin hieman tuota ääntä. Kun olin täysin hereillä niin ymmärsin, että vaarini oli kuollut ja poistunut täältä maailmasta. Kului tunti ja äitini soitti ja kertoi uutiset. Vaikka tämä oli jo odotettavaa 98-vuotiaan kohdalla, niin näiden monien kuolemien sattuessa kohdalle, ei ihminen pysty tätä kunnolla käsittelemään, tai ainakaan itse en siihen kuulu. Asioiden hoitaminen ja empaatikkona muiden kannattelu uuvuttaa ja oma suru jää monesti huomioimatta.

Liekö karmallista, mutta vaarini oli jo useita vuosia sitten toivonut päästä lähtemään tästä maailmasta. Sodassa traumatisoituneena elämä itsensä kanssa ei ole varmaankaan ole ollut helppoa. Olinhan minäkin saanut osani tuosta kasvatuksesta ja nähnyt sodan jättämät kauheudet ihmisen muistiin ja käyttäytymiseen ja kehoon. Vanhemmalla iälläni vaarini monesti kertoi hirveyksistä joita hän oli joutunut kokemaan. Yhdenkään ihmisen ei tulisi koskaan kokea maailmassa vastaavaa.

Muutama kuukausi ja jouduin lopettamaan rakkaan koiramme. Tässä vaiheessa olo tuntui lähinnä turralta. Tuntui kuin jokainen solu olisi lamaantunut ja pysähtynyt. Voimat menneet ja jonkunlainen harmaus laskeutunut minuun.

Olen aina tiennyt, että isäni ei elä kauhean kauaa sen jälkeen kun hän jää eläkkeelle. En tiedä mistä tämä on johtunut, mutta tämä tieto minulla on vuosia ollut. Pelottavaakin, mutta kun tiedät niin tiedät, ja sitä tietoa et voi ohittaa. Ensimmäinen merkki tulevasta.
Isäni jäi eläkkeelle loppuvuodesta 2010. Tammikuussa 2011 olin käymässä vanhempieni luona. Makoilin isäni kanssa vierekkäin sängyssä ja juteltiin taloasioita. Olimme ostamassa asuntoa ja kyselin häneltä vinkkejä. Sanoin hänelle, että hän voisi tulla mukaan katsomaan niitä. Isäni totesi minulle: Et sinä enää apuani tarvitse. Kummalliset sanat jotka herättivät pienen lapsen sisälläni joka aina tarvitsee isäänsä. Kouraisu sydämestä. Sillä hetkellä tiesin, että hän ei elä enää kauaa. Toinen merkki tulevasta.

Lähdimme mieheni kanssa reissuun tammikuun lopulla. Viimeisenä päivänä tehdessämme lähtöä hotellilta ja odottelimme kuljetusta, niin oikealle kädelleni laskeutui musta perhonen. Perhonen siirtyi sormilleni ja se oli siinä yli 30 minuuttia. Paikalliset tulivat katsomaan miten tämä oli mahdollista. Perhonen ei lähtenyt siitä mihinkään, vaikka väkeä kävi tätä katsomassa ja liikuttelin kättäni. Monelle musta perhonen näyttäytyi ensi kertaa. Kolmas merkki tulevasta.

Palasimme kotiin helmikuun 12. päivä. 13 helmikuuta lähdin käymään vanhempieni luona. Nähdessäni isäni hän oli laihtunut tuona aikana 20 kiloa. Hän oli todella kipeän näköinen. Lääkäriin häntä ei saanut. Lääkärissä käynti oli hänen mielestään turhaa. Mies joka on kerran käynyt lääkärissä kun akillesjänne katkesi. Maanantaina 14.2. kävin ihanassa kivikaupassa. Paikan omistaja antoi minulle 3 kiveä ja sanoi, että pidä nämä sen aikaa kun tarvitset, ne tulevat auttamaan sinua. Tiistaina 15.2. isäni soitti minulle ja onnitteli syntymäpäiväni johdosta. Pyysin ja lähes huusin hänelle, että nyt hänen on mentävä lääkäriin, että ei ole reilua äidilleni jos hän kuolee kotiin. Keskiviikkona 16.2. pikkuveljeni ja äitini sai lähes pakotettuna viemään isäni sairaalan. Hänet siirrettiin omasta päivystyksestä Porvoon päivystykseen. Menin katsomaan häntä sinne ja vein hänelle yhden ostamani kiven. Isäni kysyi, että auttaako tämä. Sanoin, että se ainakin helpottaa oloa. Seuraavana päivänä, torstaina 17.2.2011 olimme äitini, pikkuveljeni ja minä isämme luona aamulla teho-osastolla johon hänet oli siirretty yön aikana.

Olimme hänen luonaan muutaman tunnin kunnes hän henkäisi viimeisen henkäyksen. Onneksi sain sanottua hänelle kiitoksen siitä, että hän ollut isäni. Nyt jo hieman tietoisempana kuolemasta ja sen merkityksestä rukoilin koko ajan, jotta hänen sielunsa pääsisi nopeammin lähtemään toiselle puolelle. Hän sai kuolla rakkaimpiensa ympäröimänä. Voi kuinka maailma aina vaan voi romahtaa syvemmin, miten sitä sammuttaa viimeisimmänkin valon kun pelkkä selviytymismoodi iskee päälle, ja näin minulle kävi. Jäin kaipaamaan suuresti hänen huumoriaan ja herkkyyttään.

Kenenkään valo ei todellisuudessa kuole, vaikka mielemme niin kuvittelee. Jokaisella sielulla on oma aikansa täällä. Kun ihminen kuolee, on hänen opettajuutensa tullut päätökseen tässä inkarnaatiossa. Hän on toteuttanut kaikki sielunsopimuksensa ja tehtävänsä täällä. Kaikki mitä hän on opettanut jää itämään hänen kohtaamissaan ihmisissä, jotta he voivat toteuttaa omaa tehtäväänsä. Kaikilla on siis erityinen tehtävä elämässäsi, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Nämä kuolemat avasivat jälleen lahjani jotka olin vuosia piilottanut. Kaikki tämä tarvittiin siihen, että alkaisin kulkemaan omaa polkuani yhä vahvemmin. Kuinka kiitollisena jälleen olen kun muistutetaan siitä, että kaikella on tarkoitus. Maailmankaikkeus / suurempi voima / Luoja / Jumala on jälleen hoitanut asiat parhaimmalla tavalla, joka ihmiseltä jää välillä huomaamatta.

Tätä kirjoittaessani päätän surutyöni joka on kestänyt todella kauan, lähes kahdeksan vuotta. Kaikki tunteet kuolemasta tulee käydä läpi, koska se on ihmisyyden tehtävä. Mutta nyt ehkä viimeinkin olen valmis päästämään tästä irti ja iloitsemaan saamistani opetuksista ja siitä, että tunnen omaa syvyyttäni jälleen hieman enemmän. Tämä on itselleni myös muistutus kuoleman kauneudesta, sielun jatkaessa vapaana matkaansa uusiin seikkailuihin.

Tämä on meille kaikille joita kuolema koskettaa!

Rakkaudella,
Laura